Olli Porthan
Design by Torsti Helenius
Kiinnostavia urkuja - esipuhe
Kuten urkukirjallisuutta, on säilyneitä historiallisia urkuja lähes keskiajalta saakka. Urkujen kansalliset ja tyylilliset piirteet alkoivat kehittyä voimakkaasti renessanssin ja barokin aikana. Mm. Italialaiset, espanjalaiset, ranskalaiset, alankomaalaiset, englantilaiset ja saksalaiset urkutyypit kehittyivät historian kuluessa omiin suuntiinsa, riippuen urkujen käyttötarkoituksesta ja esim. uskontokunnista. Renessanssin ja barokin urut kehittyivät huippuunsa 1600-1700 -lukujen pohjoissaksalaisessa urkutyypissä, useine kontrastoivine pillistöineen, värikkäine kieliäänikertoineen ja vokaalisine principal-sointeineen. Romantiikan ajan urkutyypit edustivat viimeistä oman aikansa musiikkityyleihin sidottua soitinrakennustapaa.
1900-luvulla yleinen musiikillinen mielenkiinto alkoi enenevässä määrin kääntyä historialliseen vanhaan musiikkiin ja sitä myötä toisaalta soittimiin, jolla pystyttäisiin soittamaan kaikkien eri tyylien musiikkia, ns. kompromissiurkuihin, toisaalta alkuperäisten historiallisten esikuvien mukaan rakennettuihin soittimiin.
Kompromissiurkuja on 1900- ja 2000 luvuilla rakennettu erilaisten konseptien mukaisesti. Vaikka nämä soittimet jollakin tasolla täyttävät funktionsa , eivät ne kompromissiluonteensa mukaisesti voi teknisesti, soinnillisesti tai viritysjärjestelmänsä puolesta koskaan täysin tyydyttävästi välittää minkään historiallisen tyylin sointimaailmaa tai ilmaisua kuulijoille.
Kiinnostus alkuperäisistä historiallisista uruista johti 1900-luvun alkupuolella ns. urkujenuudistusliikkeen syntyyn. Suomessa 1950-luvulta lähtien tuli vallitsevaksi tanskalainen tapa käyttää barokin pohjoissaksalaistyyppisiä soittimia uusien soittimien esikuvina. Koska kuitenkin alkuperäissoittimista kopioitiin vain muutamia piirteitä, esim. mekaaninen koneisto ja ilmalaatikko, pillistösijoittelu, dispositio, syntyi tulokseksi kokonaan uusi urkutyyppi, ns. neoklassinen urkutyyppi. Uskottiin, että käyttämällä nykyaikaisia materiaaleja ja teollisia rakennustapoja voitaisiin kehittää vielä alkuperäisiä soittimia parempia instrumentteja. Tämä kehitysuskoinen ajattelutapa on sittemmin osoittautunut taiteellisesti riittämättömäksi. Valitettavasti näiden soittimien tieltä purettiin satoja historiallisia soittimia.
Ns. tyyliurkurakentaminen sai alkunsa 1960-luvulla Keski-Euroopassa esim. Saksassa ja Hollannissa, jossa oli runsaasti säilyneitä alkuperäisinstrumentteja esikuviksi. Ymmärrettiin, että tyydyttävän lopputuloksen aikaansaamiseksi ei riitä vain muutamien ominaisuuksien kopioiminen, vaan jokaisessa yksityiskohdassa ja työtavassa tulee käyttää alkuperäisen kaltaisia menetelmiä ja materiaaleja. Tarvittiin ja tarvitaan edelleen runsaasti tutkimusta ja kokeiluja. Urkututkimusta on parina viime vuosikymmenenä erityisesti edistänyt Göteborgin musiikkikorkeakoulussa ja yliopistossa tehtävä tutkimus, GoArt, Göteborg Organ Art Center. Suomessa tyyliurkurakentamista on edistänyt erityisesti aikanaan Kangasalan urkurakentamo ja nykyään Urkurakentamo Martti Porthan.
Sibelius-Akatemian suomalaisia historiallisia urkuja koskevan tutkimusprojektin tuloksia on nähtävillä täällä.